Uskotko henkimaailmaan?

Itse olen vakuuttunut,että jotain hämärää on olemassa, mitä eivät välttämättä kaikki näe.

Ensimmäinen sattumus tapahtui kaksi vuotta sitten vielä kun asuin kotona äitini luona. Saavuin kotiin iltamyöhään, eikä kotona ollut ketään. Vaihdoin vaatteet yövaatteisiini ja menin maate. Muualla talossa oli pimeää, eikä mikään pitänyt suurempaa ääntä(tarkoitan lähinnä kodinkoneita). Suljettuani silmäni ja yritettyäni nukahtaa, kuulin äitini kutsuvan minua melko hiljaisella äänellä. Aluksi luulin kuulevani omiani, mutta sitten äitini kutsui minua toisen kerran tällä kertaa kovemmalla äänellä. Nousin ylös kävellen olohuoneeseen sanoen:

"Ai sä oletkin koto....".

Edelleen tyhjä talo. Mutta äitini ääni oli ollut aivan selvä toisella kerralla, joten en voinut sekoittaa sitä mihinkään muuhun ääneen, koska mikään ei pitänyt ääntä. Huh huh.

Sitähän sanotaan, että ihmisen saadessa vilunväristyksiä, joku on juuri astellut kyseisen ihmisen tulevan haudan päältä? Tai kun korvat vinkuvat, joku puhuu pahaa? Ovatko nämä todistettuja faktoja ;D? Yliopistolaiset ottaneet koehenkilöitä ja testanneet puhumalla toisessa huoneessa olevasta henkilöstä sontaa, ja katsoneet vinkuuko kyseisen henkilön korvat samaan aikaan...

 

Eikö sinusta olekin kamalaa matkustaa täydessä linja-autossa? Huono ilma, puhelimeen huutava eläkeläinen tai kikattelevat teini-ikäiset vievät usein fiiliksen matkustaa tunteja kestävä bussimatka.

Tiedän tunteen. Vieraillessani Satakunnassa sukulaisteni luona, minun pitää käyttää julkisia ajoneuvoja. Ilmastonmuutoksen kannalta olen täysin tyytyväinen valintaani, mutta joskus sekin tapa kulkea voi ottaa päähän, tai osoittautua hieman noloksi. Seuraava sattumus tapahtui minulle tänään.

Olin pääsiäisen siis sukuloimassa  Satakunnassa. Yöpyä olin saanut äitini luona, joka antoi kyydin läheisen kaupungin bussiasemalle. Pääsin kuin pääsinkin Turkuun lähtevään bussiin, mutta pääsiäisen vuoksi se oli AIVAN täynnä. En onneksi ollut täysin ainoa, joka joutui epäonnekseen seisomaan ja tasapainoilemaan henkensä edestä käytävällä toisten matkustajien myhäillessä omaa onneaan istumapaikkojen suhteen. Tasapainoilin bussikuskin vetäessä mutkat suoriksi, ja edessäni seisovat kuusi inttipoikaa kävivät makuulle(Jep,makuulle aivan suoraksi) käytävälle. 

Saavuimme Laitilaan, kun huomasin vieressäni olevan tytön liikehtivän siihen malliin, että hän olisi jäämässä pois seuraavalla pysäkillä. Kuitenkaan en ollut ainoa, joka näytti laittaneen tämän merkille. Inttipoika edessäni nousi pystyyn. Sillä sekunnilla(JEP, SEKUNNILLA!) kun tyttö nousi, molemmat minä ja inttipoika säntäsimme tytön tyhjäksi jättämää paikkaa kohta. Arvaa, kumpi voitti? No MINÄ tietenkin!Buhahahaa, istuttuani jalkani huoahtivat helpotuksesta, olin aivan ekstaasissa.

Uhraamatta ajatusta millekään, nukahdin. Yleensä näin minulle käy, mutta tällä kertaa se  sattui alle viidessä minuutissa. Kun seuraavaksi heräsin, pääni roikkui vasemmalle puolella jotakin vasten. Jähmetyin huomatessani, että olin kuolannut. Nostin hitaasti päätäni huomaten, että olin nojannut päätäni vieressäni istuvan inttipojan hartiaa vasten ja kuolannut sille.Fuuuuuuuuuuuck! Katsahdin inttipoikaa, ja poika HYMYILI.

Tämän jälkeen en kehdannut katsoa poikaa, vaan katsoin vastakkaiseen suuntaan koko matkan Turun bussipysäkille. Jäätyäni pois bussista ja taapertaessani kotiin, hoksasin asian, joka oli jäänyt huomaamatta; poika oli ollut sama, jonka kanssa olin aluksi kilpaillut istumapaikasta.

Tiedäthän Turun teatteritalon? Hyvä.

Oletko koskaan ihmetellyt, miten kukaan ei ikinä nouse esimerkiksi

käydäkseen vessassa tai tupakalla?

Minä olen, ja sain selvyyden asiaan kuukausi sitten.

 

Siis, olin lupautunut anoppiehdokkaani seuralaiseksi

jonkin sortin konserttiin, jonka esiityjinä olivat Paavali- niminen pianisti

ja sinfoniaorkesteri.

Asuin viiden tuhannen asukkaan kylässä Satakunnassa ennen muuttoani Turkuun, joten en ollut käynyt ennen konsertissa. En siis tiennyt, miten konsertissa kuuluu menetellä ja tilat olivat oudot minulle. Toiseksi, seuralaiseni; anoppiehdokkaani on hiukkasen pelottavan puoleinen, joten arastelen yleensä hänen seuraansa.

Tuntia ennen konserttia olin syönyt lasagnea, jonka päällä oli juustoa.

Kesken Paavalin futuristista ja jazziin vivahtavaa plimputtelua, vatsani käynnistyi "linkoamis"-osioon. Koska olin saanut laktoosivammakirouksen pienempänä, juusto oli kiellettyä kamaa minulle. Melkein kuin myrkkyä. Lasagne on mieliruokaani, aivan ykkönen, joten kestän makuelämyksen vuoksi vatsavaivani.

Mitä ihminen siis tekee hänen elimistönsä ilmoittaessa äkillisesti alkavansa tyhjentää itseään? Hän alkaa tähyillä lähintä vesikomeroa. Siis vessaa. Aloin muistella, mitä kautta olimme tulleet, ja ilmoitin meneväni vessaan.

Kun pääsin ylös istuimeltani kulman taakse, vastaani tuli ennen näkemätön seinä. Se ei siis ollut ollut siinä tullessamme. Paniikkini kohotessa seinä avautui ja pienen pieni miehen pää tirkisti väliköstä.

Riensin miehen viereen ja ilmoitin arasti tarvitsevani toilettia. Mies tuntui äreältä kysyessään, enkö voisi pidätellä koska konsertti loppuisi pian. Vatsani mourutessa aloin olla jo epätoivoinen ja vingahdin tarvitsevani vessaa SILLÄ SEKUNNILLA ja säntäsin miehen ohi juosten täysillä vessaa kohti.

KIITOS JA YLISTYS!

Vessassa ei ollut ketään, tämä oli selvästikin pahan pienipäisen monsterin ansiota. Saatuani toimitettua asiani, jäin odottamaan seuralaistani vessojen edessä. Pienipään mukainen "pian" oli puoli tuntia.

Siis, vaikka konserteissa käyvä porukka on hyvin eleganttia, mitä jos salissa tapahtuisi jotain vielä pahempaa, joka vaatisi välittömän(siis vielä välittömämmän kuin omani) ulospääsyn? Ammuskelutapaus tai synnytys?

Niinpä ehdotan, että turha seinä pidettäisiin lukitsemattomana kansalaisten turvallisuuden vuoksi. Ja laitan korvan taakse, että juuston syöminen on täten ehdottomasti kiellettyä.

P.s. Terveiset pienipäälle.